Tänään ajattelin kertoa teille omasta cheerleading-historiastani.
Sain tietää 2012 tai 2013-vuonna, että cheerleadingia voi harrastaa Suomessa. Isosiskoni aloitti silloin cheerleadingin Raumalla Valens-joukkueessa. Kesti kauan, ennen kuin kiinnostuin itse lajista. Menin ensin katsomaan siskoni harjoituksia, ja näin samalla osan nykyisistä joukkuekavereistani ensimmäisen kerran. Sitten menin kokeilemaan muutaman kerran ja siitä kaikki alkoi. Tunsin kuitenkin itseni ulkopuoliseksi, ja kun siskoni lopetti harrastamisen, minultakin lähti viimeinen into. Kävin treeneissä pakotettuna. Mikään ei tuntunut enään kivalta. Silloin mietin, että onko cheerleading ehkä sittenkään minun juttuni. Viimeiset treenit kyseisessä joukkueessa, ovat vieläkin mielessä. Olin aivan yksin. Treenit olisivat kestäneet kolme tuntia. Treenit olivat siis tuossa joukkueessa todella rankkoja ja valmentajat eivät osanneet valmentaa. Lähdin, kun treenejä oli kulunut noin 1,5 tuntia. Valehtelin valmentajalleni, että mukamas bussi lähtee. Kun kyseisen koulurakennuksen ovi pamahti kiinni takanani, aloin itkeä, ja toivoin, etten olisi koskaan aloittanutkaan cheerleadingia. Myös Valens-seura loppui lähtöni jälkeen.
Parin vuoden tauon jälkeen, löysin parhaan kaverini Nitan kautta Porin naisvoimistelijat. Eli vuonna 2015 keväällä. Menin karsintoihin, ja karsin c-junnuihin, ja pääsin. Harrastusinto alkoi palata pikkuhiljaa. Olin c-junnuissa yhden kauden, jonka jälkeen vaihdoinkin nyt Raumalle RCS:ssään.
Kuvassa joukkueeni Porissa.
Kuulemiin, Vilma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti